Homo Ludens

Teoksessa Homo Ludens Johan Huizinga määrittelee leikin kukoistavien yhteiskuntien keskeiseksi toiminnaksi. Hän tunnistaa leikissä viisi ominaispiirrettä: se on vapaata; se ei ole ”tavallista” tai ”todellista” elämää; se eroaa ”tavallisesta” elämästä sekä paikan että keston suhteen; se luo järjestystä; se ei liity materiaaliseen etuun, eikä siitä voi saada voittoa. Käyttäen poikkikulttuurisia esimerkkejä humanistisista tieteistä, liiketoiminnasta ja politiikasta, Huizinga tarkastelee leikkiä sen kaikissa eri muodoissa – suhteessa kieleen, lakiin, sotaan, tietoon, runouteen, myyttiin, filosofiaan, taiteeseen ja paljon muuhun. Kuten hän kirjoittaa: ”Sivilisaatio on varhaisimmissa vaiheissaan leikitty. Se ei tule leikistä kuin vauva, joka irtautuu kohdusta: se syntyy leikissä ja leikkinä, eikä koskaan jätä sitä.” Alkaen Platonista, Huizinga jäljittää ”leikkivän ihmisen” panosta keskiajan, renessanssin ja varhaismodernin maailman läpi. Silmällä pitäen omaa aikaamme hän kirjoittaa: ”Amerikkalaisessa politiikassa [leikki] on vielä ilmeisempää. Kauan ennen kuin kaksipuoluejärjestelmä oli supistunut kahdeksi jättiläismäiseksi joukkueeksi, joiden poliittiset erot olivat ulkopuoliselle tuskin havaittavissa, vaalitoiminta Amerikassa oli kehittynyt eräänlaiseksi kansalliseksi urheilulajiksi.” Huomattavan historiallisen kaarensa ansiosta Homo Ludens määrittelee leikin tuleville sukupolville.